tiistai 30. marraskuuta 2010

Väärät piuhat

En ole ikinä ymmärtänyt RL:n ja T:n suhdetta. En varmaan ymmärrä tämän illan jälkeenkään, mutta RL kaipaa kuuntelijaa.

Suurin syy siihen, miksi en saa näistä asioista selkoa on se, ettei RL juurikaan puhu niistä. Rävähtämätön tuijotus, räpyttelyä, katseen siirto muualle. Teelusikka, joka näyttää siltä kuin se raivaisi tietään liimassa. Tulkinta pitää tehdä vähäisistä aineksista.

Voi tietysti olla, että tosiasiassa RL huutaa korvani juuressa jollakin toisella astraalitasolla.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Minä ja pakkanen

Laitan mukiin rekkalastillisen kaakaojauhetta. Kaakaojuoma on itse asiassa vain tapa naamioida päätehtävä, kaakaojauheen syöminen.

Talvessa ei olisi mitään vikaa, jos se olisi yhtä lämmin vuodenaika kuin kesä. Tällaisenaan se on kuin joululaulu, jossa on liikaa säkeistöjä. Ensin hymyilyttää aidosti. Lapset näyttävät suloisilta, tuoksuu kaneli ja kardemumma, ja äänet kaikuvat kirkkaina. Ennen pitkää alkaa kuitenkin puuduttaa. Kertosäe on tässä vaiheessa kuultu neljään kertaan, hyvät tuoksut ovat haihtuneet, ja kaikille on käynyt selväksi, että joulupukilla on parta. Yleisö on myös huomannut, että joka toinen takarivin pojista kaivaa nenää.

Kaksitoista kertosäettä takana ja yleisö alkaa hiiltyä. Uudet säkeet eivät tuo juoneen enää mitään uutta ja puolet kuorosta alkaa väsähtää. Kuuntelijat osaavat kertosäkeen ulkoa ja kyvykkäimmät ovat ehtineet sanoittaa sen kokonaan uusiksi. Illalla moni päättää ottaa lapsensa pois musiikkiluokalta.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Sunnuntain tyhjät hetket

Tuikut palavat hämärässä kahvilassa. Käsissäni on tulikuuma muki. Kysyn N:ltä, tunteeko hän itsensä glögittäjäksi, glöggääjäksi vai glögittäreksi, ja hän vastaa tuntevansa itsensä sillä hetkellä fiksummaksi kuin minä. Olen toistellut g-kirjainta liikaa, alan kohta jokeltaa.

N:n kädet ja jalat näyttävät kasvavan suoraan hänen päästään. Kauniilla tavalla. N on meritähti. Hän ajattelee asioista suoraviivaisesti, ja juuri siitä minä pidän. Kerran hän tiivisti kokonaisen ihmisen sanaan ääliö. Se meni jo sen verran pieneen tilaan, että päätimme reiluuden nimissä laventaa ilmaisua hiukan. Megaääliö.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Glögitär ja muita sanoja

Glögi on outo sana. En ole puolueellinen, ajattelin tätä ennen kuin keitin pannullisen pohjaan. Glögi voisi olla hahmo Jarkko Martikaisen sanoituksissa, vähän niin kuin Gleb. Isokokoinen karvainen kummajainen, joka liikkuu hitaasti ja puhuu vähän.
   
Sanasta saa loihdittua myös kaikenlaisia arvonimiä. Glögittäjä yrittää kaikensa, tekee joko suuria kerta-annoksia tai pieniä satseja usein, mutta mantelipussi repeää ja pannu kuplii itsensä tyhjäksi glögittäjän kontatessa lattialla. Glöggääjä bongailee tarjouksia, liikkuu supermarketissa salavihkaisesti ja nauttii juomansa mieluiten yksin. Glögittäret juovat kuuliaisesti koko syksyn. He hymyilevät seurassa, poimivat mantelilastut ja rusinat huolellisesti lasin pohjalta, ja luovat silmäyksiä kaakaopurkkeihin, kun muut eivät huomaa.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Aamut ovat pahoja

Oletko valmis päivän haasteisiin?”, peili kysyy, kun laitan valot päälle.
Vinkaisen.
Katso nyt miten ihana ilma”, jalkalamppu komppaa.

Kello on puoli viisi. Näyttää siltä kuin joku olisi liimannut mustaa pahvia ikkunaan. Tai hävittänyt maailmankaikkeuden. Leijun avaruudessa ja työmatka sen kun pitenee.

Jos niin oikeasti kävisi, en tiedä mitä sanoisin pomolle.

En voi tulla tänään, en tiedä missä te olette.”

torstai 25. marraskuuta 2010

Älkää keskittykö

Pysähdymme hautausmaan viereen.

Mennään tonne”, RL ehdottaa.
Nyökkään ja jatkan matkaa kohti sisäänkäyntiä.
Eikun tästä.”
Sisäänkäynti on tuolla, näätkö.”
Mut vähän liikuntaa kato.”
RL näkee ilmeeni.
Kyllä tosta pääsee.”
Mies loikkaa muurille, katulamppu välähtää takin vetoketjussa.
Sun pitää auttaa mua. Nää farkut repee muuten.”
RL ojentaa kätensä ja kannattelee minua otteessaan niin, että pääsen hyppäämään muurin päälle. Tuntuisi melkein prinsessalta ellen olisi matkalla hautausmaalle. Pudottaudun alas ja RL seuraa vikkelästi perässä.
Miten sun naisasiat voi?”
Ei mulla ole muita naisia ku T.”
Miten sä sanot sen noin masentuneen kuulosena.”
RL jakaa tutuksi tulleen huolensa sitoutumisesta. Analogia: ei viitsitä hankkia pesukonetta, ettei saataisi pestyä pyykkiä.
Ryhdyn kertomaan seikkaperäisesti yhteisestä tutustamme kulkiessamme kallioiden yli. Olin juuri saanut tarinan taustoitettua ja ottanut pääasian käsittelyyn, kun RL äkkiarvaamatta pyrähti metsikköä kohti. Loikkasi valotolppaa päin ja liukui alas.
Mä yritän tässä selittää monimutkasta juttua ja sä pompit ympäriinsä ku apina”, huomautin kun mies palasi itsekseen hekotellen luokseni.
Kun tiedustelin mihin kohtaan tarinaa hän selviytyi, RL nauroi suu ammollaan. Tyrskähtelyä, hengitys vinkuu.
Vaikea keskittyä, älä välitä, jatka vaan.”

Hei täältä taustamölytehtaalta, me täällä jatketaan juttua, höpistään ihan korvan juuressa, hölihöli, niin että teidän kunnianarvoiset korvanne saisivat riittävästi painetta pitämään päänne varsinaisen sisällön siellä minne se kuuluu. Älkää yrittäkö vastustaa ja saada sanoista selvää - lopettakaa keskittyminen. Se helpottaa.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Superminä

Sain tänään kellon viisarit hallintaani. Tuijotin niitä keskipäivästä kolmeen, ja kolmen tunnin tuijottamisen jälkeen kello löi kolme. Suljin telepaattisen yhteyden, ravistelin paperisilput hiuksistani ja vedin pipon päähän. Lumituisku raivosi ulkona kuin torjuttu nainen. Maailma näytti kappaleiksi revityltä höyhentyynyltä, mikä ei loppujen lopuksi ole kovin rauhoittava näky. Illalla aloitin asemasodan täyden tiskialtaan kanssa. Olisipa supervoimia. Tekisin niillä kaikkea hyödyllistä.

(pelaisin tetristä ilmassa leijuvilla irtokarkeilla)

tiistai 23. marraskuuta 2010

Nenävaara

Maailma on täynnä paikkoja, joihin satuttaa nenänsä.

Riittää, kun...
    lukee liian painavaa kirjaa ja herpaantuu kesken kaiken. Loistava mahdollisuus myös ranteiden vääntymiseen ja muihin pikkuvaurioihin.
       
    yrittää aamupaniikissa päästä kolmeen eri huoneeseen yhtä aikaa eikä saa raajojen välistä kommunikaatiota toimimaan kiinteiden esineiden kohdalla.
       
    nostaa puutuneen käden tehdäkseen sillä jotakin järkevää. Käden mielestä kasvojen alueelle osuva löysä isku on juuri se mitä tarvitaan.
Olin murtaa nenäni aamulla, kun poolokaulus oli niin tiukka. Olisi tehnyt mieli jättää paita jumiin, leikata katselureiät ja mennä sen näköisenä töihin. 

maanantai 22. marraskuuta 2010

Pesuohjeautonomia

Mitä vikaa pesuohjelapuissa on? Silloin oli alkusyksy. Nousin ratikkaan, RL istui eteeni. Ilmassa oli haikeutta, valo oli karkaamassa pois. Kun siihen yritti tarttua, lehdetkin putosivat. Kuljimme Kallion läpi, kun RL sihisi yhtäkkiä jotakin huivistani. Sain lopulta selville, että häntä piinasi näkyville jäänyt pesuohjelappu. Se roikkui huivin reunasta, olin unohtanut leikata sen pois.

RL pyysi kääntämään lapun piiloon. Hän oli silminnähden kiusaantunut siitä, että istui pesuohjepaljastelijan seurassa. Huivini pestään neljässäkymmenessä asteessa, nyt kaikki saivat tietää! Ärsyynnyin. RL yritti tarrata pesulappuun, minä väistin. Sanoimme vuorotellen toisiamme typeriksi, missä kumpikin oli epäilemättä oikeassa.

RL yritti kääntää keskustelun rakentavaksi sanomalla, että leikkaa pesuohjeet omista vaatteistaan heti ostamisen jälkeen. Hän katsoi minuun kannustavasti. Sillä tavalla katsotaan lasta, jolla on iso lasiastia pään yläpuolella. Totesin, etten leikkaa niitä enää koskaan irti.

Sirpaleita, sirpaleita.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Panssarivaunu

Pyryttää. RL haluaa taas kävelylle.

Kaivan ruskean toppatakin kaapin perukoilta. Pakkasta on vähän, suhteettomuudentajua paljon. Olen panssarivaunu.

Mies näyttää keijulta minuun verrattuna. Käännymme kohti Kruununhakaa.

Se on oikeesti hienoa kun sä uskallat pitää pipoa. Monet miehet ei suostu tohon”, sanon ylittäessämme autiota Kauppatoria.
No en mäkään laita jos on semmonen tilanne.”
Millanen tilanne?”
No jos on vaikka nainen mukana.”

En kuullut tuota. En pidä hämmentävistä identiteettiongelmista sunnuntaisin.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Viidakossa ilman naista

RL löysi kiipeilytelineen ja ryhtyi vetämään leukoja.

"Mitä veikkaat. Meneekö vielä", mies korisee revittyään itseään ylös ja alas kymmenkunta kertaa. Se näytti siltä kuin pekonisiivu olisi paininut nakin kanssa.

"Aika pahaltahan toi näyttää jo nyt."

En tajua mistä tämä elvistely puskee itsensä esille. Naiset laitetaan tuijottamaan pungertamista, mikä ei liity millään tavalla todellisen elämän haasteisiin, vaan enemmänkin siihen miten viidakossa pääsee puusta toiseen.

RL kärvistelee naama irvessä vielä muutaman vedon verran ja kiepsauttaa itsensä lopuksi tangon ympäri. Mies puhisee ja irvistelee, ei pysty puhumaan. Tämäkin on hyvin tyypillistä miesten kanssa. He väsyttävät itsensä niin henkihieveriin näytöksillään etteivät tahdo pysyä tajuissaan niiden jälkeen. Mikä asettaa kyseenalaiseksi heidän kykynsä selviytyä viidakossa ilman naista.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Aikaansaatu

Tuolini vieressä on valtava paperinkeräysloota. Se näyttää aikuisten pinnasängyltä. Olen jo pitkään halunnut remuta siellä.

Olen osa-aikainen paperisilppuri. Siinä missä yksityiselämässäni lajittelen biojätteet, pahvin ja lasin hellyydellä, kulutan harkitsevaisesti ja kierrätän niin etten kävele suoraan, töissä revin, tuhoan ja paiskon paperia aivan kuin se olisi tehnyt minulle jotain anteeksiantamatonta. Iltapäivisin hiljennyn aikaansaamani vuoren edessä. Tunteessa on jotain samaa kuin varhaisissa pottakokemuksissa.

Olen paperinrikkoja, rikkoma, paperikko.