Musta avanto

Olin rikkoa puhelimeni tekstiviestin takia. Värinähälytin työnsi laitteen pöydän reunalle, säikähdin pörinää ja huitaisuni hoiti työn rytinällä loppuun.

Se oli RL. Hänestä ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan, ja jos en mistään muusta, niin yhdestä asiasta voin olla varma. Kaikki tortut on syöty.

Laskeuduin kumaraan ja lähdin tuulen riepoteltavaksi. Se oli turhaa, oli tyyntä. Kävelimme laiturin päähän ja tuijotimme mustaa avantoa. Se näytti samalta kuin se reikä, minne kaikki vaivoin pänttäämäni tieto katoaa öisin. Ehkä se on sama paikka.

Mietimme, mitä joululahjoja hankkisimme. Viime vuonna unelmoin ääneen kissanpennuista, ja RL osti minulle säkillisen kissanhiekkaa. Kun kysyin, mitä minun oli tarkoitus tehdä hiekalla ilman kissaa, hän pyysi minua laittamaan säkin syrjään ja ottamaan sen uudelleen esiin, kun aika on kypsä. Ajattelin antaa RL:lle tänä vuonna vaippoja. Sen kaikista suurimman säästöpaketin. Jos hän vaikka joku päivä saisi vauvan tai tarvitsisi niitä itse.

Nyt hän haluaisi ostaa T:lle Ainot. Käännyin.

”Se on vähän sama asia ku joku tulis repimään hiukset sun päästä ja sanois, että et näytä vielä vanhalta, mutta siinä on sulle kalju.”