Ihan sopiva kärpäseksi

N haluaa minut mukaansa jumppatunnille. Olen rapakunnossa, mutta sitä ei varsinaisesti huomaa, koska en tahdo pysyä hereillä enkä pystyssä. Katselen kateellisena pikkulapsia, joita vedetään pulkassa pitkin katuja. Toisaalta kuorisin varmaan asfaltin mennessäni, jos löytäisin jonkun hullun, joka suostuisi raahaamaan minua perässään. Viimeaikaisten pulkkailukokemusten pohjalta on kaiken lisäksi vaikea sanoa, voiko mikään pulkkiin liittyvä idea olla hyvä.

Olen miettinyt, että karkinsyöntiä voisi myös hieman hillitä. Aika moni kertoo ryhtyneensä suklaattomalle tammikuun ajaksi. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi juuri silloin. Joulun jälkeen kaapit ovat täynnä asioita, joita ei saisi syödä. Minne ne laitetaan kuurin ajaksi? Saako ne syödä kerralla, kun tammikuu on ohi? Olen yrittänyt vakuuttaa itselleni, että jonkun täytyy pitää huolta siitä, ettei kulutuksen ja pidättäytymisen herkkä tasapaino sorru. Aikani itseäni ja lattiaa katseltuani olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että pian sortuu jotakin muuta, ellei sokerissa piehtarointi pikkuhiljaa lopu. Muutun vielä kärpäseksi.

Dialogia pettämisestä

Eilinen vaivaa minua. En tiedä, oliko T tosissaan kertoessaan epäilyksistään minulle ja jos oli, miksi juuri minä sain kuulla niistä. Emme tunne toisiamme oikeastaan ollenkaan. Oliko hän halunnut nähdä miten naamani venähtää, ja vetää omat johtopäätöksensä sen perusteella? Se vaikuttaa jokseenkin tyhmältä ajatukselta.

Kuvittelen tilanteen uudestaan.

”Sillä on joku toinen vai mitä?” T kysyy.

Kumarrun lähemmäksi ja nyökkään vakavana.

”Kyllä niin on asian laita”, sanon ja kaivan taskustani pienen paperin.

”Ota tämä. Kirjoitin tytön nimen muistiin tikkukirjaimilla, että saisit tekstistä mahdollisimman hyvin selvää”, totean. ”Olen harjoitellut niiden piirtämistä päivittäin.”

T ottaa paperin, taittelee sen taskuunsa ja nyökkää lyhyesti. Samalla RL palaa, ja hymyilemme joka suuntaan.

Yritän kuvitella, että epäilyt olisivat totta. Rypistän otsaani ja ajattelen ystävääni hiipimässä pimeyden turvin vieraaseen taloon. Myhäilemässä hiljaa petolliselle tekstiviestille, nauramassa käheästi jonkun hiuksiin.

Ajatus on naurettava. Olen tuntenut ystäväni riittävän kauan tietääkseni, ettei hän kestäisi salailua. Hän hikoilisi kuin sika ja nostaisi aallot, jotka raastaisivat hänen omat kainalokarvansakin irti ja kauas pois.

Kypärä ja Irvikissa

Poimin mukini tiskiltä, nousen ahtaat ja kippurat portaat kahvilan toiseen kerrokseen ja valtaan paikan ikkunan vierestä. PMMP mutisee taustalla.

RL kantaa tarjottimella kahta samanlaista kahvia. T istuu eteeni kolisemalla. Hänen hiuksensa on muotoiltu kypäräksi. Silmät ovat kuin kaksi kipinää.

”Nätti toi sun tukka”, kehaisen.

”Sataviiskymppiä”, T toteaa.

”Kaikki nätti maksaa”, sanon tökerösti.

”Ei tarttenu maksaa ite. Tää sponssas”, T hymyilee nyökäten RL:lle. Näen terävät kulmahampaat.

Katsahdan huvittuneena vieressäni istuvaan ystävääni ja otan mukistani kulauksen. RL hymyilee kuin Irvikissa. Alkaa tulla hiki. Juttelemme epämääräisiä. Se on hankalaa ja väsyttävää, mutta ei toisaalta ärsytä ketään. Jonkin ajan kuluttua T patistaa RL:n hakemaan itselleen voisarven. Mies lähtee häntä heiluen.

Jäämme kahdestaan tuijottamaan toisiamme. Katselen itseäni lusikasta.

”Sillä on joku toinen vai mitä?” T sanoo hiljaa hetken päästä. Säpsähdän ja olen lentää seinään katseen voimasta. T taivuttaa päätään taakse ja naurahtaa kuivasti.

”Oonhan mä sitä jo jonkin aikaa ajatellu.”

”Ei sillä ketään toista ole”, sanon niin painokkaasti kuin osaan.

T ei vastaa mitään. Hän nostaa kahvikupin huulilleen ja katsoo ulos.

”Mistä sä sellasta?” kysyn hämilläni.

RL palaa paikalle ennen kuin T ehtii vastata. Nainen katsoo minua ja näyttää kulmahampaansa hymyillessään RL:lle. Katto tuntuu lähestyvän lattiaa.

T ja muu maustehylly

Selkä on jäykkä eilisestä kompuroinnista metsässä. RL hekotti, kun kutsuin eilistä reviiriä metsäksi. Hänen mielestään kyseessä oli syrjäinen leikkipuisto, jonka keskellä oli pieni kivi. En halunnut jatkaa keskustelua.

RL ehdotti yhteistapaamista T:n kanssa. Näemme lauantaina iltapäivällä. Juomme kahvit, syömme pullat ja tuijotamme toisiamme perisuomalaiseen tyyliin. Olemme tavanneet ennenkin. T ei ole pieni ja pippurinen. Hän on pieni pippuri.

Metsään meni

Kävin eilen samoamassa RL:n kanssa. En tiennyt samoamisaikeista ennen kuin molskahdin omiin ajatuksiini ja olin törmätä puuhun. RL rämpi ylös kallioista rinnettä keskellä metsää. Katselin tilannetta kaupunkilaisen silmin. Metsä. Vaara. Ei kiipeä, putoaa kuitenkin. Murkkuja.

Teki mieli laittaa ytimekäs tekstari. En uskaltanut huutaa, ettei lumivyöry olisi pyyhkäissyt minua mennessään. Lumi oli märkää ja raskasta. Menisin taatusti lyttyyn.

Jos olisin tiennyt eräretkestä, en olisi pukenut päälleni nahkasaappaita, vaan olisin kiinnittänyt niiden tilalle vanhat tennismailani. Piti kulkea varovasti, koska kantavien kohtien erottaminen oli vaikeaa. Tunsin itseni viisaaksi, kun älysin seurata rusakon jälkiä. Kiipesin silti epäröiden, luulin ehkä, että joku vuorenpeikko tulee ja tuuppaa minut alas.

Puuskutin kuin höyryveturi nousun päätteeksi. Näin katuvalot pieninä pisteinä kauempana, oransseina paikallaan pysyvinä ötököinä. Mänty kahahti hieman, kun se pudotti lunta, mutta muuten oli täysin hiljaista. Jos ei ota huomioon jatkuvaa lähetystä matkaradiosta nimeltä RL.

Pilkkutakit

Ylioppilasaukion opiskelijaravintola näyttää muurahaispesältä. Astiat kolisevat ja tasainen puheensorina peittää lattian ja katon välisen alueen. Ihmiset kulkevat edestakaisin, istuvat alas ja nousevat ylös. Osa juoksee taaperoiden perässä ja ottaa niitä kädestä kiinni.

Syön kebabkastiketta ja katselen pilkkuja toisten takeissa. Lumipyrystä ei jää jälkeäkään katuun. On vain laajenevia mustia aukkoja.

Olen aina pitänyt tästä paikasta. Tarjottimien vieressä näkyy kauniita kalentereita, joihin raapustetaan merkintöjä tai tarkistetaan asioita puhelin korvalla. Poikaporukat läiskivät toisiaan selkään ja naureskelevat reteästi. Työelämään siirtyneet siirtelevät salaatinlehtiä puolelta toiselle ja haukottelevat salaa. Riipukset lähettävät valokipinöitä lattiaan.

Aina silloin tällöin tapahtuu odottamattomia asioita. Eteeni istui kerran mies, jolla oli ruokkoamaton parta. Hän kysyi kohteliaasti englanniksi, saisiko istua seuraani. Nyökkäsin jurosti. Olin pahalla päällä ja mätin ruokaa suuhuni vain, jotta saisin purra jotain koko kalustoni voimalla. Mies tuijotti minua ja söi hiljaa. Juuri ennen lähtöäni hän iski mukinsa tarjottimelle ja avasi suunsa.

”You are so typical Finn. You don't talk.”

Yleensä en osaa sanoa mitään takaisin tällaisissa tilanteissa. En osannut tässäkään. Katseeni tyhjeni vähän lisää, kun pujotin päälleni talvitakin.

Saleen on ale

Kiertelin tänään alennusmyynneissä, koska minun oli ikävä tuuppivia ihmisiä, kaatuilevia vaaterekkejä ja henkilökohtaista konkurssia. Tammikuisen katukuvan väripaletti on vajaa ja ankea, mikä tekee iloisten kuosien hiplaamisesta varsin perusteltua. Mikään ei kuitenkaan selitä sitä, miksi kannan tavaroita kassalle kuin luuta noutava koira.

Jotakin talven aiheuttamista traumoista kertoo löytämäni neule, jonka mutkiin ja käänteisiin saa piilotettua kokonaisen pään.