Kävin eilen samoamassa RL:n kanssa. En tiennyt samoamisaikeista ennen kuin molskahdin omiin ajatuksiini ja olin törmätä puuhun. RL rämpi ylös kallioista rinnettä keskellä metsää. Katselin tilannetta kaupunkilaisen silmin. Metsä. Vaara. Ei kiipeä, putoaa kuitenkin. Murkkuja.
Teki mieli laittaa ytimekäs tekstari. En uskaltanut huutaa, ettei lumivyöry olisi pyyhkäissyt minua mennessään. Lumi oli märkää ja raskasta. Menisin taatusti lyttyyn.
Jos olisin tiennyt eräretkestä, en olisi pukenut päälleni nahkasaappaita, vaan olisin kiinnittänyt niiden tilalle vanhat tennismailani. Piti kulkea varovasti, koska kantavien kohtien erottaminen oli vaikeaa. Tunsin itseni viisaaksi, kun älysin seurata rusakon jälkiä. Kiipesin silti epäröiden, luulin ehkä, että joku vuorenpeikko tulee ja tuuppaa minut alas.
Puuskutin kuin höyryveturi nousun päätteeksi. Näin katuvalot pieninä pisteinä kauempana, oransseina paikallaan pysyvinä ötököinä. Mänty kahahti hieman, kun se pudotti lunta, mutta muuten oli täysin hiljaista. Jos ei ota huomioon jatkuvaa lähetystä matkaradiosta nimeltä RL.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti