Eilinen vaivaa minua. En tiedä, oliko T tosissaan kertoessaan epäilyksistään minulle ja jos oli, miksi juuri minä sain kuulla niistä. Emme tunne toisiamme oikeastaan ollenkaan. Oliko hän halunnut nähdä miten naamani venähtää, ja vetää omat johtopäätöksensä sen perusteella? Se vaikuttaa jokseenkin tyhmältä ajatukselta.
Kuvittelen tilanteen uudestaan.
”Sillä on joku toinen vai mitä?” T kysyy.
Kumarrun lähemmäksi ja nyökkään vakavana.
”Kyllä niin on asian laita”, sanon ja kaivan taskustani pienen paperin.
”Ota tämä. Kirjoitin tytön nimen muistiin tikkukirjaimilla, että saisit tekstistä mahdollisimman hyvin selvää”, totean. ”Olen harjoitellut niiden piirtämistä päivittäin.”
T ottaa paperin, taittelee sen taskuunsa ja nyökkää lyhyesti. Samalla RL palaa, ja hymyilemme joka suuntaan.
Yritän kuvitella, että epäilyt olisivat totta. Rypistän otsaani ja ajattelen ystävääni hiipimässä pimeyden turvin vieraaseen taloon. Myhäilemässä hiljaa petolliselle tekstiviestille, nauramassa käheästi jonkun hiuksiin.
Ajatus on naurettava. Olen tuntenut ystäväni riittävän kauan tietääkseni, ettei hän kestäisi salailua. Hän hikoilisi kuin sika ja nostaisi aallot, jotka raastaisivat hänen omat kainalokarvansakin irti ja kauas pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti