Ulkona pitää liikkua varovasti, ettei saa jäälohkareita päähänsä. Häviäjä on helppo arvata, kun rakennukset leikkivät ihmisten kanssa lumisotaa.
Katselin lumenpudottajia lähellä Bulevardia, kunnes huomasin huomioliivein varustetun miehen tuijottavan minua.
”Nein”, hän sanoo. Pysähdyn.
”Saako mennä?” Huidon liikkumisen merkiksi. En seiso rakennuksen vieressä, vaan toisella puolella tietä. En ymmärrä mitä minun pitäisi varoa, ellei koko rakennus sitten ole kaatumassa.
”Mä menisin tästä nyt.”
Mies ei vastaa mitään. Aina toisinaan toivoisin näkeväni ihmisten otsassa samanlaisen palkin, joka syntyy tiedostoja ladatessa. Tietäisi, onko syytä odottaa mitään tapahtuvan ja saisi samalla summittaisen aika-arvion tilanteesta.
”Can I go?” vingun. En osaa tehdä saksaksi muuta kuin vannoa rakkautta. Se ei nyt kannata.
”Can I go?” vingun. En osaa tehdä saksaksi muuta kuin vannoa rakkautta. Se ei nyt kannata.
”Free world”, mies sanoo hetken päästä ja katsoo muualle.
Tuijotan kysyvänä ja huidon lisää, mutta viestintäyhteys on katkennut. Kiukuttelinko minä äsken? Hermostuiko mies minuun niin, ettei enää välitä vaikka kolhisin itseni? Katselen, miten hän huitoo katolla seisovalle lumenpudottajalle. Näyttää siltä kuin he olisivat vaihtamassa vuoroja. En voi olla pohtimatta, kipuaako mies sinne heittämään minua jollakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti