Uudenvuodenaaton iltapäivällä en vielä tiennyt, minne aioin mennä. Taivutin ripsiäni ja irvistelin peilille, kun lopulta kuulin ystävieni sijoituspaikasta.
Menimme pulkkamäkeen. Hame, nilkkurini ja meikkini eivät olisi halunneet mennä, ja siksipä ne pyörivät jaloissani ja tekivät kaikkensa irrottautuakseen minusta. Mäki muistutti muodoltaan löylykauhaa, hikoilin sen päällä alas katsoessani. Joukossamme oli mukana yhtä typeriin vaatteisiin pukeutunut tuntematon. Hän voisi olla vaikka Kalle.
Vaihdoimme muutaman sanan ja laskimme alas yhdessä. Yritin liikkua kuin perhonen. Se on vaikeaa, kun saa päälleen kymmenen kiloa lunta. Kolmen helpon laskun jälkeen aloin vilkuilla hyppyriä. Kipusin päättäväisesti rinnettä ylös ja sujautin pulkan alleni. Lensin tyylikkäässä kaaressa, mutta laskeuduin kömpelösti. Kivun leimahdus veti vertoja vieressä lennätettäville raketeille tai jollekin, mistä syntyy sienipilvi. Minut nostettiin varovasti ylös, haukoin henkeä tuskissani.
Loppuillan makasin sohvalla. Kalle kävi aina välillä vieressäni ottamassa ruokatilauksia vastaan ja tarkisti, miten voin. Myöhään yöllä hän puki kengät jalkaani ja asetteli minut taksiin.
”Otat sitten ihan iisisti nyt.” Ovi meni kiinni.
Et sinä sydäntäni määrää, ajattelin, kun nenäni osui ikkunaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti