Ylioppilasaukion opiskelijaravintola näyttää muurahaispesältä. Astiat kolisevat ja tasainen puheensorina peittää lattian ja katon välisen alueen. Ihmiset kulkevat edestakaisin, istuvat alas ja nousevat ylös. Osa juoksee taaperoiden perässä ja ottaa niitä kädestä kiinni.
Syön kebabkastiketta ja katselen pilkkuja toisten takeissa. Lumipyrystä ei jää jälkeäkään katuun. On vain laajenevia mustia aukkoja.
Olen aina pitänyt tästä paikasta. Tarjottimien vieressä näkyy kauniita kalentereita, joihin raapustetaan merkintöjä tai tarkistetaan asioita puhelin korvalla. Poikaporukat läiskivät toisiaan selkään ja naureskelevat reteästi. Työelämään siirtyneet siirtelevät salaatinlehtiä puolelta toiselle ja haukottelevat salaa. Riipukset lähettävät valokipinöitä lattiaan.
Aina silloin tällöin tapahtuu odottamattomia asioita. Eteeni istui kerran mies, jolla oli ruokkoamaton parta. Hän kysyi kohteliaasti englanniksi, saisiko istua seuraani. Nyökkäsin jurosti. Olin pahalla päällä ja mätin ruokaa suuhuni vain, jotta saisin purra jotain koko kalustoni voimalla. Mies tuijotti minua ja söi hiljaa. Juuri ennen lähtöäni hän iski mukinsa tarjottimelle ja avasi suunsa.
”You are so typical Finn. You don't talk.”
Yleensä en osaa sanoa mitään takaisin tällaisissa tilanteissa. En osannut tässäkään. Katseeni tyhjeni vähän lisää, kun pujotin päälleni talvitakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti