Ihan sopiva kärpäseksi

N haluaa minut mukaansa jumppatunnille. Olen rapakunnossa, mutta sitä ei varsinaisesti huomaa, koska en tahdo pysyä hereillä enkä pystyssä. Katselen kateellisena pikkulapsia, joita vedetään pulkassa pitkin katuja. Toisaalta kuorisin varmaan asfaltin mennessäni, jos löytäisin jonkun hullun, joka suostuisi raahaamaan minua perässään. Viimeaikaisten pulkkailukokemusten pohjalta on kaiken lisäksi vaikea sanoa, voiko mikään pulkkiin liittyvä idea olla hyvä.

Olen miettinyt, että karkinsyöntiä voisi myös hieman hillitä. Aika moni kertoo ryhtyneensä suklaattomalle tammikuun ajaksi. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi juuri silloin. Joulun jälkeen kaapit ovat täynnä asioita, joita ei saisi syödä. Minne ne laitetaan kuurin ajaksi? Saako ne syödä kerralla, kun tammikuu on ohi? Olen yrittänyt vakuuttaa itselleni, että jonkun täytyy pitää huolta siitä, ettei kulutuksen ja pidättäytymisen herkkä tasapaino sorru. Aikani itseäni ja lattiaa katseltuani olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että pian sortuu jotakin muuta, ellei sokerissa piehtarointi pikkuhiljaa lopu. Muutun vielä kärpäseksi.

Dialogia pettämisestä

Eilinen vaivaa minua. En tiedä, oliko T tosissaan kertoessaan epäilyksistään minulle ja jos oli, miksi juuri minä sain kuulla niistä. Emme tunne toisiamme oikeastaan ollenkaan. Oliko hän halunnut nähdä miten naamani venähtää, ja vetää omat johtopäätöksensä sen perusteella? Se vaikuttaa jokseenkin tyhmältä ajatukselta.

Kuvittelen tilanteen uudestaan.

”Sillä on joku toinen vai mitä?” T kysyy.

Kumarrun lähemmäksi ja nyökkään vakavana.

”Kyllä niin on asian laita”, sanon ja kaivan taskustani pienen paperin.

”Ota tämä. Kirjoitin tytön nimen muistiin tikkukirjaimilla, että saisit tekstistä mahdollisimman hyvin selvää”, totean. ”Olen harjoitellut niiden piirtämistä päivittäin.”

T ottaa paperin, taittelee sen taskuunsa ja nyökkää lyhyesti. Samalla RL palaa, ja hymyilemme joka suuntaan.

Yritän kuvitella, että epäilyt olisivat totta. Rypistän otsaani ja ajattelen ystävääni hiipimässä pimeyden turvin vieraaseen taloon. Myhäilemässä hiljaa petolliselle tekstiviestille, nauramassa käheästi jonkun hiuksiin.

Ajatus on naurettava. Olen tuntenut ystäväni riittävän kauan tietääkseni, ettei hän kestäisi salailua. Hän hikoilisi kuin sika ja nostaisi aallot, jotka raastaisivat hänen omat kainalokarvansakin irti ja kauas pois.

Kypärä ja Irvikissa

Poimin mukini tiskiltä, nousen ahtaat ja kippurat portaat kahvilan toiseen kerrokseen ja valtaan paikan ikkunan vierestä. PMMP mutisee taustalla.

RL kantaa tarjottimella kahta samanlaista kahvia. T istuu eteeni kolisemalla. Hänen hiuksensa on muotoiltu kypäräksi. Silmät ovat kuin kaksi kipinää.

”Nätti toi sun tukka”, kehaisen.

”Sataviiskymppiä”, T toteaa.

”Kaikki nätti maksaa”, sanon tökerösti.

”Ei tarttenu maksaa ite. Tää sponssas”, T hymyilee nyökäten RL:lle. Näen terävät kulmahampaat.

Katsahdan huvittuneena vieressäni istuvaan ystävääni ja otan mukistani kulauksen. RL hymyilee kuin Irvikissa. Alkaa tulla hiki. Juttelemme epämääräisiä. Se on hankalaa ja väsyttävää, mutta ei toisaalta ärsytä ketään. Jonkin ajan kuluttua T patistaa RL:n hakemaan itselleen voisarven. Mies lähtee häntä heiluen.

Jäämme kahdestaan tuijottamaan toisiamme. Katselen itseäni lusikasta.

”Sillä on joku toinen vai mitä?” T sanoo hiljaa hetken päästä. Säpsähdän ja olen lentää seinään katseen voimasta. T taivuttaa päätään taakse ja naurahtaa kuivasti.

”Oonhan mä sitä jo jonkin aikaa ajatellu.”

”Ei sillä ketään toista ole”, sanon niin painokkaasti kuin osaan.

T ei vastaa mitään. Hän nostaa kahvikupin huulilleen ja katsoo ulos.

”Mistä sä sellasta?” kysyn hämilläni.

RL palaa paikalle ennen kuin T ehtii vastata. Nainen katsoo minua ja näyttää kulmahampaansa hymyillessään RL:lle. Katto tuntuu lähestyvän lattiaa.

T ja muu maustehylly

Selkä on jäykkä eilisestä kompuroinnista metsässä. RL hekotti, kun kutsuin eilistä reviiriä metsäksi. Hänen mielestään kyseessä oli syrjäinen leikkipuisto, jonka keskellä oli pieni kivi. En halunnut jatkaa keskustelua.

RL ehdotti yhteistapaamista T:n kanssa. Näemme lauantaina iltapäivällä. Juomme kahvit, syömme pullat ja tuijotamme toisiamme perisuomalaiseen tyyliin. Olemme tavanneet ennenkin. T ei ole pieni ja pippurinen. Hän on pieni pippuri.

Metsään meni

Kävin eilen samoamassa RL:n kanssa. En tiennyt samoamisaikeista ennen kuin molskahdin omiin ajatuksiini ja olin törmätä puuhun. RL rämpi ylös kallioista rinnettä keskellä metsää. Katselin tilannetta kaupunkilaisen silmin. Metsä. Vaara. Ei kiipeä, putoaa kuitenkin. Murkkuja.

Teki mieli laittaa ytimekäs tekstari. En uskaltanut huutaa, ettei lumivyöry olisi pyyhkäissyt minua mennessään. Lumi oli märkää ja raskasta. Menisin taatusti lyttyyn.

Jos olisin tiennyt eräretkestä, en olisi pukenut päälleni nahkasaappaita, vaan olisin kiinnittänyt niiden tilalle vanhat tennismailani. Piti kulkea varovasti, koska kantavien kohtien erottaminen oli vaikeaa. Tunsin itseni viisaaksi, kun älysin seurata rusakon jälkiä. Kiipesin silti epäröiden, luulin ehkä, että joku vuorenpeikko tulee ja tuuppaa minut alas.

Puuskutin kuin höyryveturi nousun päätteeksi. Näin katuvalot pieninä pisteinä kauempana, oransseina paikallaan pysyvinä ötököinä. Mänty kahahti hieman, kun se pudotti lunta, mutta muuten oli täysin hiljaista. Jos ei ota huomioon jatkuvaa lähetystä matkaradiosta nimeltä RL.

Pilkkutakit

Ylioppilasaukion opiskelijaravintola näyttää muurahaispesältä. Astiat kolisevat ja tasainen puheensorina peittää lattian ja katon välisen alueen. Ihmiset kulkevat edestakaisin, istuvat alas ja nousevat ylös. Osa juoksee taaperoiden perässä ja ottaa niitä kädestä kiinni.

Syön kebabkastiketta ja katselen pilkkuja toisten takeissa. Lumipyrystä ei jää jälkeäkään katuun. On vain laajenevia mustia aukkoja.

Olen aina pitänyt tästä paikasta. Tarjottimien vieressä näkyy kauniita kalentereita, joihin raapustetaan merkintöjä tai tarkistetaan asioita puhelin korvalla. Poikaporukat läiskivät toisiaan selkään ja naureskelevat reteästi. Työelämään siirtyneet siirtelevät salaatinlehtiä puolelta toiselle ja haukottelevat salaa. Riipukset lähettävät valokipinöitä lattiaan.

Aina silloin tällöin tapahtuu odottamattomia asioita. Eteeni istui kerran mies, jolla oli ruokkoamaton parta. Hän kysyi kohteliaasti englanniksi, saisiko istua seuraani. Nyökkäsin jurosti. Olin pahalla päällä ja mätin ruokaa suuhuni vain, jotta saisin purra jotain koko kalustoni voimalla. Mies tuijotti minua ja söi hiljaa. Juuri ennen lähtöäni hän iski mukinsa tarjottimelle ja avasi suunsa.

”You are so typical Finn. You don't talk.”

Yleensä en osaa sanoa mitään takaisin tällaisissa tilanteissa. En osannut tässäkään. Katseeni tyhjeni vähän lisää, kun pujotin päälleni talvitakin.

Saleen on ale

Kiertelin tänään alennusmyynneissä, koska minun oli ikävä tuuppivia ihmisiä, kaatuilevia vaaterekkejä ja henkilökohtaista konkurssia. Tammikuisen katukuvan väripaletti on vajaa ja ankea, mikä tekee iloisten kuosien hiplaamisesta varsin perusteltua. Mikään ei kuitenkaan selitä sitä, miksi kannan tavaroita kassalle kuin luuta noutava koira.

Jotakin talven aiheuttamista traumoista kertoo löytämäni neule, jonka mutkiin ja käänteisiin saa piilotettua kokonaisen pään.

Tekee hiuksista raskaat ja kevyet

Otsikossa on teksti, jonka löysin shampoopullon kyljestä. Voitte varmaan kuvitella, miltä tuntuu lukea jotain noin monimutkaista suihkussa. Se on tavallaan arvoitus. Sitä alkaa miettiä, viekö vaahto tukan mukanaan viimeistä karvaa myöten. Mieleen tulee myös väsähtänyt copywriter, joka ei enää jaksa, vaan hakkaa sanat kirkuen näytölle niin että pöydälle pudonneet hilsepaakut hypähtävät vähän.

Tai sitten sitä huomaa, että pullossa luki raikkaat eikä raskaat.

Sakarakoruja

Notkuimme alkuillan kahvilassa, joka oli yhtä värikäs kuin mielikuvitukseni. N valitsi äklöimmän makusiirapin minkä löysi ja virnisteli mukinsa takana. Oli valoisampaa kuin aikoihin. Kadut kimmelsivät ja pitkästä aikaa näytti siltä, että lehdet palaisivat puihin vielä joskus. Nojasimme tyynyihin ja haukottelimme.

Ystäväni oli ripustanut korviinsa äkäiset auringot. Ne roikkuivat alhaalla sakarat pystyssä, kulmat kurtussa ja suu auki.

”Pureeko noi?” Osoitin koruja.

”Ei ne mua.”

N näytti, mitä vaaleanpunaisella kahvakuulalla tehdään. Näytti hölmöltä. Aion odottaa sen kypsymistä jättipalloksi.

Nuokuimme aamuyöhön. Tarkoitukseni oli ollut piristää ystävääni, mutta lopulta se olin minä, joka päädyin raakkumaan märistä sukista ja takuista tukassa, ja mitä muuta maailmassa nyt olikaan vikana.

Pahuus ja hienhaju

Tunnen itseni tänään raivausurakoitsijaksi. Yksiöstäni päätellen ennen olin luonnonkatastrofi.

Yksi paidoistani oli yrittänyt kuristaa itsensä pesukoneessa. Hiha oli kiertynyt kireälle mutkalle ja mennyt solmuun itsensä kanssa. Tapahtunutta todistaneet sukat olivat riekaleina. Henkisesti ja fyysisesti.

Keittiön tilanne oli yhtä paha. Astiat olivat paenneet lavuaariin ja sotanneet itsensä. Pesin ne isossa vaahdossa, huuhtelin ja ladoin kuivauskaappiin. Kun käänsin niille selkäni, ne yrittivät hyökätä. Työnsin ne takaisin ja ärisin niille. Selässäni rusahti, kun poimin vaatteita lattialta. Tarvitsisin jonkun istumaan pyykkikorini päälle, ettei pahuus pääsisi valloilleen. Pahuus ja hienhaju. Yksi ja sama asia.

Pitää vielä imuroida. N tulee kohta.

Manskun kuumat juomat

"Ai Kalle."

Katse on läpitunkeva. N on varmaan ollut edellisessä elämässään pora. Hän kuulustelee minua uudestavuodesta.

En uskalla sanoa Kallesta liikaa. Asioiden sanominen ääneen tekee niistä arkipäiväisiä, ne menevät jotenkin lyttyyn. Varsinkin tämän maantiejyrän edessä.

“Siis Kallehan on -” N puhisee loput.

Kuorin kermaa kaakaon päältä ja vaihdan puheenaihetta.

N jätti poikaystävänsä hiljattain. Mies lähettää hänelle yhä tekstareita eikä N saa niiltä nukutuksi. Jos hän pystyisi, hän tunkisi tekstarit takaisin sinne mistä ne tulivat, ja murskaisi ne puhelimen sisään.

Kerron vaaleanpunaisesta kahvakuulastani ja N nauraa vähän. Uitan kuivan keksin reunaa mukissa ja katselen miten se murtuu.

“Tuu lauantaina mun luo. Keksitään jotain.”

Lumenpudottajat

Ulkona pitää liikkua varovasti, ettei saa jäälohkareita päähänsä. Häviäjä on helppo arvata, kun rakennukset leikkivät ihmisten kanssa lumisotaa.

Katselin lumenpudottajia lähellä Bulevardia, kunnes huomasin huomioliivein varustetun miehen tuijottavan minua.

”Nein”, hän sanoo. Pysähdyn.

”Saako mennä?” Huidon liikkumisen merkiksi. En seiso rakennuksen vieressä, vaan toisella puolella tietä. En ymmärrä mitä minun pitäisi varoa, ellei koko rakennus sitten ole kaatumassa.

”Mä menisin tästä nyt.”
    

Mies ei vastaa mitään. Aina toisinaan toivoisin näkeväni ihmisten otsassa samanlaisen palkin, joka syntyy tiedostoja ladatessa. Tietäisi, onko syytä odottaa mitään tapahtuvan ja saisi samalla summittaisen aika-arvion tilanteesta.

”Can I go?” vingun. En osaa tehdä saksaksi muuta kuin vannoa rakkautta. Se ei nyt kannata.

”Free world”, mies sanoo hetken päästä ja katsoo muualle.

Tuijotan kysyvänä ja huidon lisää, mutta viestintäyhteys on katkennut. Kiukuttelinko minä äsken? Hermostuiko mies minuun niin, ettei enää välitä vaikka kolhisin itseni? Katselen, miten hän huitoo katolla seisovalle lumenpudottajalle. Näyttää siltä kuin he olisivat vaihtamassa vuoroja. En voi olla pohtimatta, kipuaako mies sinne heittämään minua jollakin.

Sähköttäjät

Suomalaiset ovat piiloaggressiivisia. Vaikutamme sävyisiltä, mutta anna olla kun joku jättää karvat kuivausrumpuun tai alaoven lukitsematta. Silloin on helvetti irti.

ONKO SE NIIN VAIKEAA!?!?!!

Kerran näin ilmoituksen tupaantuliaisista, jossa pahoiteltiin juhlista mahdollisesti aiheutuvaa häiriötä. Asiallisesta ja siististä tekstistä huolimatta joku naapurimussukka oli sähköttänyt seuraavaa:

HILJAISUUS ALKAA KLO 23 TÄÄLLÄ ASUU PERHEITÄ

Juhlien järjestäjä vakuutti vielä kerran, että juhlaväki poistuu ennen kello yhtätoista. Keskustelun olisi luullut loppuvan siihen, mutta ei.

ETTE JÄÄ TOHON PIHALLE

Mitä jos mäkeen taas

RL väittää, että olen muuttunut pahansisuiseksi pulkkaseikkailun jälkeen. Murisin takaisin.

RL antoi T:lle joululahjaksi Ainot. Tiedustelin, mitä T piti lahjasta. Mies totesi katsovansa tyttöjä vain silmiin, joten hän ei tiennyt, käyttääkö T uusia tossujaan. Aloin ymmärtää RL:n tyttöystävien vaihtuvuutta. Hän ei erota heitä toisistaan.

Listin karkkipaperin ennen kuin se ehti vahingoittaa minua. Se kouristeli pöydällä.

”Ai niin. Mulla on sulle jotain. Oota.” RL pyörähti eteiseen kolistelemaan.

”Kato!” Liukuri.

”Sä voit harjotella tällä. Ettei heti pulkalla.”

Suupielet rusahti ja venyi.

”Häntäluu onkin jo vähän miettiny, että millon menis palasiks.”
"Ne vaipat vois vähän pehmentää."
"Jotain ne on näköjään jo pehmentäny."

"Ai mitä?"

Suututuksia

Pihan mummot ovat edelleen vetreämpiä kuin minä, mutta minäpä muistan mihin avaimia käytetään. Kallesta ei ole kuulunut mitään, vaikka tähdet ovat otollisessa asennossa jossain tuolla pilvien alla. Voisin kertoa hänelle ottaneeni iisisti aina silloin kun en ole raivonnut itseäni tainnoksiin.

Pienet asiat suututtavat kaikista eniten.

Loska - Kenkä menee siitä liian helposti läpi, ja haluttu tallomisfiilis jää syntymättä. Sukat kastuvat ja vettä lentää housuille. Tulee miettineeksi, poksahtaako jonnekin samalla hetkellä uusi kupru.

Ylämäki - Estää eteenpäin pääsyn.
Alamäki - Kannustaa liian suureen tilannenopeuteen.
Peitto - Mytyssä yhden raajan päällä. Täkki pursuaa ulos, vaikka sen niittaisi sisään.
Jäiset portaat - Taloyhtiön tapa ilmaista saaneensa tarpeekseen nykyisistä asukkaista.
Paksut kirjat - Sydän ja ranteet särkyvät, ja kirja loppuu silti.

Vuosi 201

Vuoden ensimmäinen päivä ei ollut ihan parhaasta päästä. Selkäni ei taipunut ja sitä särki niin, että tunsin rusentuvani kokoon. En saanut kenkiä jalkaan enkä voinut poimia mitään lattialta. Hyvä syy pudotella roskia ympäriinsä.

Puhelin tulvi myötätuntoisia ja rohkaisevia tekstiviestejä, joissa odotettiin malttamattomana heräämistäni, jotta pelastuspartio pääsisi hoitamaan minua. Se lörpöttelisi, toisi herkkuja, taputtelisi päätä rohkaisevasti ja valvoisi, kun itse olisin unessa.

Tosiasiassa kukaan ei ollut muistanut pyllähdystäni. Yhdessä tekstarissa eräs oli sentään toivottanut hyvää utavuota 201. Tiedä sitten, missä sellaista vietetään, haluanko osallistua ja menikö se jo. En vastannut mitään. 

Pulkkamäki

Uudenvuodenaaton iltapäivällä en vielä tiennyt, minne aioin mennä. Taivutin ripsiäni ja irvistelin peilille, kun lopulta kuulin ystävieni sijoituspaikasta.

Menimme pulkkamäkeen. Hame, nilkkurini ja meikkini eivät olisi halunneet mennä, ja siksipä ne pyörivät jaloissani ja tekivät kaikkensa irrottautuakseen minusta. Mäki muistutti muodoltaan löylykauhaa, hikoilin sen päällä alas katsoessani. Joukossamme oli mukana yhtä typeriin vaatteisiin pukeutunut tuntematon. Hän voisi olla vaikka Kalle.

Vaihdoimme muutaman sanan ja laskimme alas yhdessä. Yritin liikkua kuin perhonen. Se on vaikeaa, kun saa päälleen kymmenen kiloa lunta. Kolmen helpon laskun jälkeen aloin vilkuilla hyppyriä. Kipusin päättäväisesti rinnettä ylös ja sujautin pulkan alleni. Lensin tyylikkäässä kaaressa, mutta laskeuduin kömpelösti. Kivun leimahdus veti vertoja vieressä lennätettäville raketeille tai jollekin, mistä syntyy sienipilvi. Minut nostettiin varovasti ylös, haukoin henkeä tuskissani.

Loppuillan makasin sohvalla. Kalle kävi aina välillä vieressäni ottamassa ruokatilauksia vastaan ja tarkisti, miten voin. Myöhään yöllä hän puki kengät jalkaani ja asetteli minut taksiin.

”Otat sitten ihan iisisti nyt.” Ovi meni kiinni.

Et sinä sydäntäni määrää, ajattelin, kun nenäni osui ikkunaan.